Alkaa näkyä valoa tunnelin päässä - eikä se ole juna.

Kärttyäminen alkaa olla loppusuoralla, selvisin hengissä, samoin lähimmäiset ilman suurempia traumoja.

Tänään taas totesimma työpaikalla kollegojen kesken että dementtejä olemme kaikki tyynni. Eräs meistä oli tuonut vanhoja Suosikki-lehtiä plarailtavaksemme ja löysimme joka numerosta tietokilpailukysymyksiä, jotka tietenkin piti käydä läpi. Ja todeta kuinka vähän sitä muisti niistä ajoista, jotka sentään olivat niin tärkeitä silloin kun itse eli niitä.

Syvä huokaus. Niin muuttuu maailma, Eskoni..

Sukellus kadotettuun nuoruuteen sai kuitenkin miettimään kaiken katoavaisuutta ja nosti haikean hymyn huulille. Niin silloin minäkin.. Vaikka sitä aina elää ihmisen parasta aikaa, joskus haluaisi palata entisiin aikoihin, edes pikaisesti.

Totta puhuen en haluaisi elää vanhoja aikoja uudelleen, koska teini-iässä sitä on epävarmimmillaan ja elämä on yhtä takkuamista. Yksi finni nenänpäässä oli suurempi katastrofi kuin Biafran nälänhätä tai Korean sota. Ja jos taas eläisi niitä aikoja, sitä ikää nykyisellä kokemuksella ja ajatusmaailmalla - vielä karmeampi kombinaatio. Kun jo silloin ikätoverit tuntuivat olevan pinnallisia ja lapsellisia. Tai ehkä allekirjoittanut vain oli varhain kypsyvää lajiketta.

Silti.. oi niitä aikoja..

Ei ole nostalgiakaan kuin ennen..