Kaverit kärttävät kommentteja. Itse käy tuon tuostakin kurkistamassa olisiko joku avannut sanaisen arkkunsa omien päästöjeni äärellä. Käyn hihittelemässä ja fiilistelemässä myös ventovieraiden anteja. Mistä ihmeestä on kysymys?

Blogeistapa tietenkin, noista narsismin syvimmistä tyyssijoista, itseterapian oivallisista apuvälineistä.

Järjestyshän oli perinteinen, ensin törmäsin jonkun blogiin aivan sattumalta, sitten ystävät päästivät lukemaan omia blogejaan ja lopulta alkoi kutkuttaa ajatus oman blogin väsäämiseen.

Mietin kotvan jos toisenkin miksi haluaisin jakaa aivoituksiani julkisesti? Mikä siinä on niin riemastuttavaa?

Liikkeelle lähdetään tietenkin siitä, kelle oletusarvoisesti kirjoitan? Itselleni vai muille, tutuille ja tuntemattomille? Ja tunnustan että yhtä paljon itselleni kirjoitan kuin muille. Ne keillä on salasanan taakse piilotettu blogi, tietenkin kirjoittavat eri motiivein kuin he jotka levittävät koko elämänsä kaiken kansan pällisteltäväksi. Mutta kaikilla kuitenkin pohjimmiltaan sama vankkumaton uskomus siitä että muita ihmisiä kiinnostaa juuri minun elämäni, tapani nähdä ja käsitellä asioita. Muutenhan voisi huoleti tyytyä pitämään päiväkirjaa perinteisellä pännä ja paperi -menetelmällä tai sitten tietokoneen uumeniin piilotetulla sähköisellä versiolla.

Jatketaanpa eteenpäin:

Kasvottomasti tuntojensa purkaminenhan on usein, jos ei peräti aina sangen terapeuttista. Kirjoittaessaan on tilaisuus käydä läpi tuntojaan, tapahtumia ja omia reaktioitaan niihin. Että saisi tekstin ymmärrettävään muotoon, on se käytävä läpi ajatuksen kautta. Miettiä syntyjä syviä, kysyä itseltään miksi, kuka, koska, missä ja minkä ihmeen takia? Kirjoittaminenhan ylipäänsä on terapiaa ja jos vielä tarjoutuu mahdollisuus saada jonkun kollegiaalisen mielipiteen, aina parempi.

Toisekseen varmasti jokaisessa blogittajassa asuu pieni narsisti, kellä pienempi, kellä isompi. Halu siis saada oma sanansa näkyviin ja muiden oletetusti ihasteltavaksi, on varmasti yksi motiivi, eikä varmasti siitä pienimmästä päästä. Taitaapi olla kivikaudelta lähtöisin tämä tarve, saada ikuistettua kädenjälkensä historian lehdille, tyyliin "Kilroy was here".. Miksi muuten tämä hinku ja vinku saada sanotuksi julkisesti oma näkemyksensä.

Kirjoituksillaan haluaa myös jakaa surunsa, ilonsa, onnensa.. koko inhimillisten tunteiden kirjon. Jaettu ilo on kaksinkertainen kun jaettu suru puolestaan pienenee siitä kertoessa.

Vielä kirjoittaja haluaa ehkä herättää myös lukijoissaan tunteita; ilahduttaa kanssakulkijoitaan, lohduttaa kärsiviä, naurattaa, itkettää ja ärsyttääkin.

Koko tämä paketti samoissa kansissa. On tästäkin harrastuksesta vaan moneksi, ei olis luulenut.

Vai mitä mieltä te olette?