"Ainahan on maksettava eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu.."

Vuosikymmeniä olen kantanut uskollisesti velallisen statusta, alkuvaiheessa valvoen yöt peläten ja surren miten pärjätä, sittemmin tajuten että jos rahaksi ei voi muuttua, turha stressata. Eivät ne velat sieltä minnekään katoa.

Kun sitten talous koheni, otin itseäni niskasta kiinni ja päätin aikuistua silläkin saralla. Otin velkojiin yhteyttä ja sovittiin paljonko maksan kuukaudessa. Kyllähän se harmitti, olisi sen rahan mieluummin käyttänyt johonkin turhuuteen, mutta toisaalta ei ole olemassa ilmaista illallista. No siinä sitten kitkuteltiin miten kitkuteltiin, mutta jotenkin pärjättiin.

Nyt viimeisen parin vuoden aikana talous on kohentunut niin hurjasti, että on mennyt ihan mukavasti. Ja tämä lakiuudistus lopulta palkitsee minut: 1.3.1993 ja sitä ennen annetut tuomiot, yksipuoliset tuomiot ja muut täytäntöönpanoperusteet vanhentuvat lopullisesti 1.3.2008. Ja meikäläisellähän ei juur muita olekaan.

Parasta tässä on kuitenkin se, että kun olen vuosikausia maksanut velkojani, viime vuodet satoja euroja kuukaudessa, nyt nämä summat jäävät jatkossa sitten omaan käyttöön. Vihdoinkin! Free at last!

Olen aivan ihmeessä! Minne sellaisen rahan käyttää? No kyllä se jonnekin hupenee, se on varma, mutta kun vuosikymmeniä tottuu elämään kädestä suuhun ja välillä melkein sosiaaliviraston tai Kelan kädestä, on se kuulkaa vaikea tottua siihen että olisi rahaa jolla mällätä.

Muistan muuten kun aikanaan ensimmäisen avokkaani kanssa olimme niin tiukoilla että jos oli varaa ostaa ranskanleipä ja viipaloitua makkaraa, oli se luksusta. Ja siinäkin piti makkarasiipale halkaista keskeltä että sai sen peittämään mahdollisimman paljon leivän pinta-alasta. Pitkälle on niistä ajoista päästy, mutta unohda en niitä ikinä, enkä haluakaan. Haluan säilyttää perspektiivini, muistaa millaista on ollut silloin, kun ei mennyt hyvin. Se auttaa minua muistamaan, että nykyinen elämä ei ole itsestäänselvyys ja on syytä siis arvostaa sitä.

Järkyttävää muuten huomata miten ihminen sopeutuu: kun asiat menevät poskelleen, ensin on kettuuntunut ja kiroaa jumalan ja kaikki muut mahdolliset tahot, sitten alkaa tyytyä kohtaloonsa, seuraavaksi tottuu olosuhteisiin ja lopulta (tämä on kaikkein vaikeinta ymmärtää) sopeutuu ja alkaa pitää sitä normaalina elämänä. Tämä pätee niin rahattomuuteen, alkoholismiin, perheväkivaltaan kuin muihinkin elämänlaatuun negatiivisesti vaikuttaviin asioihin jotka ovat yleisiä mutta eivät totisesti normaaleja.

Tietysti voidaan ajatella että ei esim. rahattomuus ole pelkästään negatiivinen asia, siinä oppii arvostamaan niitä asioita joita ei rahalla saa, oppii ymmärtämään kuinka pienellä tulla toimeen kun ei ole rahaa mitä törsätä, oppii yhteistoimintaa (no jaa, se riippuu kyllä ihmisen ja kanssa-asujien henkisestä kypsyydestä) ja kaiken lisäksi oppii käyttämään luovuutta ja mielikuvitusta. Muutamat parhaista aterioista on valmistettu pohjalta "otetaan mitä on, korvataan puuttuvat jollain toisella ja kyllä nälkä huolehtii lopusta". Ja kun armaani on tuolta kaakkoisnaapurimaastamme kotoisin, hän on totisesti tottunut siihen että jos mitä ei ole, se tehdään itse, jos mitä on, siitä pidetään huolta ja käytetään niin loppuun että itse länsimaisen kertakulutusyhteiskunnan kasvattina pitäisin sitä miltei nuukuutena, jos en osaisi katsoa sitä hieman toisesta perspektiivistä kuin länsimaalaiset tahtovat yleensä tehdä. Niinpä päinvastoin kunnioituksella katson kuinka kätevä käsistään mielitiettyni on. Joskus ihmettelin kätevyyttään hänelle kysyen oliko mitään mitä hän ei osaisi tehdä. Hän vastasi että kitaraa hän ei osaa soittaa. Hetken tauon jälkeen hän kuitenkin lisäsi: Toisaalta en ole koskaan yrittänyt.

Niinpä.