Ei. Kyseessä ei ole testi. Kunhan vain kysyn sinulta, lukijani mitä mieltä sinä olet omasta suhtautumisestasi.

Pääsiäinen sitten tuli ja meni aiheuttamatta sen suurempia traumoja. Minä hiljennyin miettimään optimismin/pessimismin tai positiivisuuden/negatiivisuuden ilmenemismuotoja.

Kävin siis taas kertaalleen perinteisen ajatuskuvion. Ihmettelin ystäväni tekstiviestejä jotka olivat perin pessimisten oloisia. Hänen kun piti olla optimisti. Päättelin, että joko hän ei tiedä, että hän ei ole optimisti tai sitten hän on osa-aikaoptimisti.

Ja kuten hyviin tapoihin kuuluu, seuraavaksi käänsin tutkan kohti itseäni. Miten minä, umpioptimistinen, yltiöpositiivinen sitten suhtaudun?

On helppoa olla etukäteisoptimisti. Kun mitään ei ole vielä tapahtunut. Kun kaikki on vielä hyvin. Mutta rehellisyyden nimessä on tunnustettava että kyllä yllättävän usein, kun asiat sitten menevät syystä tai toisesta suksilleen, minunkin suustani kuullaan näitä perinteisiä lauseita: Olishan se pitäny arvata! Eihän se tietysti voinu onnistua! Mitä mä sanoin (vaikken mää mitään puhunukkaan)..

Ja joskus yllätän itseni jopa etukäteen epäilemästä: Ei se voi olla.. Ei se voi onnistua.. Mitä sitä vaivautua kun ei siitä mitään tule kuitenkaan..

Sellasta.

Miesten keskuudessa pessimismiä tai negatiivisuutta kuulemma kutsutaan nimellä "realismi". En tiedä onko se realistisuutta minulla, mutta jos toinen leijailee optimismin taivaissa ammun hänet mielelläni alas tasapainottavilla kommenteilla. Mutta vastaavasti jos toinen yrittää vajota synkkyyden pohjamutiin vinttaan hänet kiireimmän kaupalla sieltä ylös löytämällä (tai yrittämällä edes löytää) muitakin valonpilkahduksia tunnelin päästä kuin sen junan.

Tämä alasampuminen johtunee siitä että en kestä pettyneitä ihmisiä. Ja kun asioilla on yleensä tapana olla ainakin kaksi puolta. Joskus jopa enemmänkin. No ihminen tietenkin haluaa sulkea silmänsä näiltä ei-niin-mukavilta puolilta, ja minä ikävänä ihmisenä lataan ne framille. Yleensä tämä leijailija ennen pitkää joka tapauksessa törmää näihin ikäviin realismin kaktuksen piikkeihin jotka väistämättä puhkovat reikiä optimismin ilmapalloon, jolloin leijailu utopiassa käy, jos ei mahdottomaksi, ainakin hankalaksi. 

Taudin kuvaan kuuluu lisäksi, että ikäviltä asioilta silmänsä sulkeva ihminen ei myöskään kestä pettymyksiä. Tällöin hän reagoi kaatamalla pettymyksensä muiden niskaan. Ja jos minä satun olemaan se "muu", yritän ennakoida tilanteen, softata tapahtumien kulkua ja nopeuttaa prosessia etten joutuisi turhaan kuuntelemaan kiukuttelua siitä miten asiat menivät tai eivät menneet, varsinkin jos minulla ei ollut osaa eikä arpaa asioiden kulkuun. Ja toisekseen toinen ei voi väittää etten olisi varoittanut häntä. Siksi siis.

Eihän se tietenkään mitään auta. Sama kuvio on käyty läpi eri ihmisten kanssa, eri asioiden suhteen. Kuvio on suurin piirtein ollut sama aina. Ensin syytetään ilonpilaajaksi kun tuodaan varovasti esiin että ehkä kaikki ei menekään kuten suunnitellaan.. Sitten tapahtuu. Tulee se pettymys. Ja silloin autuaasti unohdetaan että kukaan on koskaan mitään etukäteen sanonutkaan. Ja puretaan se pettymys sitten lajitovereihin..

Olen ikävä ihminen, myönnän. En kuitenkaan ainakaan joka kerran käytä tilaisuutta hyväkseni ja veneerisesti hymyillen totea: Mitä minä sanoin. Ja kyllähän minä ymmärrän kuinka mukavaa on teletappimaassa, minullakin on siellä lomaosake jossa vietän huomattavan ajan..

Sitä ei tarvinne selittää miksi haluan kammeta ystäväni pohjamudista elävien kirjoihin?

Tällaista tänä tiistaina.