Nyt vihdoin alkoi taas tapahtua.

1.10. oli käynti HYKSin Syöpätautien pkl:lla. Siellä ensin lääkärin kanssa ja sitten hoitajan kanssa kävimme läpi missä mentiin, mennään nyt ja tullaan menemään tulevaisuudessa. Eli:

3.10. luuston gammakuvaus, laboratoriokokeet.

7.10. sydämen gammakuvaus

13.10. vartalon TT-kuvaus

14.10. lääkärin soittoaika

16.10. alkavat sitten vihdoin hoidot. Ensin Taxotereä x3, kolmen vkon välein annettuna ja samaan aikaan Herceptiniä x9, vkon välein. Sítten CEF:t samoin x3, kolmen vkon välein annettuna. Tämän jälkeen, jos olen päässyt toiseen tutkimusryhmään, saan vielä Herceptiniä hemmetin monta vkoa. Tai sitten en.

No. 3.10. kävin siis luustokuvauksessa. Aika oli klo 8:45 minun lapussani, mutta puhelin soi vähän vaille 8 ja kysyttiin miksen ole paikalla kuvattavana. Sanoin että siksi, kun minun lapussani oli toinen aika.

Sain pistoksen radioaktiivista isotooppia laskimoon pienen annoksen ja sitten minut patistettiin kahville. Kävin kahvilla, sen jälkeen labrakokeissa ja vielä kävin palauttamassa tutkimukseen suostumus lomakkeen hoitajalleni. Palasin takaisin luuston kuvaukseen. Katsoin että hienoa, kuvauslaite on mallia donitsi, eli en saa mitään ahistuskohtausta. Ehdin jo huokaista helpotuksesta. Mummu siis kelkkaan ja käsky kävi, että paikallaan ja hiljaa on maattava kuvauksen ajan. Minä suljin onnellisena silmäni ja ajattelin, että hienoa, voin ottaa vaikka tirsat. Kunnes yhtäkkiä joku pimensi taivaan.

Hoitsu ei ollut muistanut informoida siitä, että nassun eteen, n. 5 cm päähän lasketaan kuvauslevy johon on piirretty risti kohdistamista varten, ilmeisesti. Paniikki! Mietin ryöminkö pois sieltä vai huudanko apua. Tuijotin silmät kierossa sitä rastia siinä melkein nenässä kiinni ja vedin syvään henkeä. Yritin rauhoittua ja hoin itselleni: "Kyllä tämä tästä, ei tämä ole vaarallista, hoitaja on huutomatkan päässä, kyllä minä selviän, tämä on vain tutkimus.." Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen (todellisuudessa muutamia minuutteja) kelkka nytkähti liikkeelle ja alkoi milli kerrallaan liikkua pois tämän levyn alta. Siinä vaiheessa olin ylpeä itsestäni, että hillitsin kuitenkin itseni ja selvisin. Makailin siinä sitten säädetyn ajan ja kun kuvaus oli ohi, painelin ulos.

Seuraava etappi oli Syöpäjärjestöjen pkl, josta hain maksusitoumuksella rintaproteesin. Silikonin, siis. Siellä oli pirteä ja hyväntuulinen hoitaja, jonka kanssa veivasimme niitä lättyjä ja yritimme päättää mikä niistä olisi sopivin. "Hei kato nyt tätä, eiks tää ole vähän litteä tästä kohtaa?""Mites tää malli, olisko tää parempi?""Musta se edellinen oli kyllä jotenkin luonnollisemman näköinen..""Kokeiles tätä vielä, jos tää sopis vielä paremmin..", ja lopulta poistuin putiikista onnellisena irtotissin (tai oikeastaan kahden, sain uimaproteesinkin!) omistajana. Kyllä nyt kelpasi.

Kun siinä katselin itseäni peilistä, välillä tuntui, ettei mitään olisi koskaan operoitukaan. Nykyaikana osataan tehdä todella luonnollisen näköisiä, tuntuisia ja painoisia proteeseja.

Hieno homma.

Nyt sitten orientoidutaan siihen seuraavaan kokeeseen ja sitten seuraavaan ja..