Taas on kymmenen päivää vierähtänyt ja aika päivittää tätäkin kälyistä blogia.

Viime viikon maanantaina kävin siis taas verikokeissa, ja seuraavana päivänä oli se Paljon Puhuttu Väliaikakontrolli, jossa tarkoituksena oli nähdä miten hoidot ovat pärähtäneet.

Edellisenä iltana lipitin uskollisesti aniksen makuista varjoainetta, jonka olin saanut mukaani edellisen hoitokäynnin yhteydessä. Se ei maistunut siis mitenkään pahalta, varsinkin kun blandasin sen varmuuden vuoksi puoleen litraan karpalomehua. Mielenkiintoinen kombinaatio..

Ohjeena oli, että litku olisi pikkuhiljaa parin tunnin aikana sippailtava, ei siis liian nopeasti. Ja se on kuulkaa yllättävän vaikeata ottaa huikka silloin, toinen tällöin, kun on tottunut siihen, että lasin/mukin/kupin on oltava tyhjä vartissa.

Aamulla sitten kuvauksiin, siellä lisää varjoainetta, tällä kertaa ilman aniksen makua ja veteen blandattuna. Ja sitten koneeseen. Tuttuun tapaan oli tälläkin kertaa vaikeuksia saada kanyyli sisälle jodipitoisen aineksen saamiseksi verenkiertoon, mutta onnistui se lopulta, vaikkakin hoitaja epäili josko riittävän hyvin. Lämpimän tunteen levitessä juuri kuten pitikin, totesimme tyytyväisenä operaation sen osuuden onnistuneen kaikesta huolimatta riittävästi.

Hoitaja oli sitä mieltä, että kuvat eivät olisi lausuttuja vielä torstaihin mennessä, joten päätin sitten varmistaa kyseisenä päivänä pitääkö minun tuleman paikalle lainkaan. Olin jo kaksi kertaa samalla viikolla käynyt Meikussa joten alkoi tuntua siltä, että en viitsisi enää kolmatta kertaa samaa matkaa tehdä jos ei olisi aivan pakko.

Torstaina sitten yritin soittaa osastolle ja toiselle osastolle ja sihteerille ja vaikka minne ja lopulta sain kuin sainkin kiinni osastolta sihteerin, joka kertoi minulle, että hän kysyy hoitajalta mikä on tilanne, ja tämä soittaa sitten minulle. Näin tapahtui ja hoitajan viesti oli selkeä: kuvat olivat vastoin olettamuksia jo lausutut ja lääkäri muutenkin halusi nähdä minut henkilökohtaisesti.

Apua! Sehän kuulostaa aina potilaan tai asiakkaan mielestä pahaenteiseltä, kun tietoja ei voida antaa puhelimitse vaan halutaan nähdä nassukkain. Lupasin siis tietenkin raahautua paikalle.

Päästyäni lääkärin vastaanotolle minua jo lievästi sanottuna jännitti ja miltei pelottikin. Mitä kuvissa oli näkynyt? Kohta saisin sen tietää.

Lääkäri oli nuori nainen ja todella ystävällinen. Hän selitti heti kättelyssä, että kuvissa kaikki oli ok, mutta hän halusi nähdä minut vain siksi, että puhelimitse ei saa samaa kuvaa kuin tapaamalla ja hän ei ollut minua aiemmin tavannut. Hyvää palvelua, sanoisin.

Sitten kuviin: tulokset olivat todella hyviä: ne kaksi metaria, jotka luimistelivat rintafileen alla, oli odotetusti saatu häviämään kuvista. Samoin keuhkojen välikarsinassa olleet runsaslukuiset löydökset (joista en muista puhutun eivätkä ne metarisuspekteja olleet koskaan olleetkaan) olivat ennallaan, joten lääkäri kommentoi, että siltäkin osin kaikki ok.

Lääkärimme sanoi myös, että sädehoito tulisi olemaan sitten viidesti viikossa, ja kesto olisi pari kuukautta (?) Tässä suhteessa saatan muistaa väärin keston, mutta sen muistan, että päivittäin oli tarkoitus sädehoitoa antaa joka tapauksessa. Sovimme siis lääkärin kanssa, että jatketaan samantein sairauslomaa suosiolla toukokuun alkuun. Edellinenkin sairausloma olisi loppunut liian aikaisin, koska viimeinen hoito annetaan helmikuun puolella ja saikku oli merkitty päättyväksi 31.1. että hyvä kun tuli sekin puheeksi.

Ja koska hoitovaste oli hyvä, suorastaan loistava, päädyttiin siihen, että jatketaan samalla hoitolinjalla loputkin kolme kertaa, eli jo tutuksi tulleet Herceptin + Taxo jatkossakin. CEF jäänee siis pois tästä hoidosta, enkä voi väittää olevani mitenkään pahoillani tilanteesta. Vaikka suurin osa hiuksista onkin varissut maailmalle, jos pystyn mitenkään välttymään CEF:n aiheuttamalta vielä todennäköisemmältä massiiviselta pahoinvoinnilta, pistän kyllä kiittimet ristiin ja siunaan yläkertaa tai mitä/ketä tahansa jos jollakulla taholla on hyppysensä tämän asiaintilan kanssa.

Sain lääkäriltä vielä muutamia ohjeistuksia olon kohentamiseksi ja sitten paarustamaan kotia kohti.

Bussin lähestyessä Kampin metroasemaa nousimme erään vanhemman rouvan kanssa ylös jäädäksemme bussista. Emme jostain syystä muistaneet pitää tangosta kiinni, joten kävi kuten arvata saattaa: bussinkuljettaja veti liinat kiinni syystä tahi kolmannesta ja minä olin turvallani, tai tarkemmin sanottuna kyljelläni bussin käytävällä ja rouva minun sääreni päällä sätkimässä kuin selälleen kaatunut kilpikonna. Eikä tehnyt hyvää jalalle, ei. Siinä sitten oli jonkin aikaa ähellystä ennen kuin rouva saatiin pungerrettua ylös että minäkin pääsin jaloilleni. No, luojan lykky että minä olin se alimmainen. Jos minä olisin rojahtanut rouvan päälle..

Pääsin siis jalkeille ja konkkasin ne muutamat metrit metroasemalle, portaat alas ja junaan. Kun lopulta olin kotona, tutkin varovasti polven kuntoa: ei mitään vakavampaa, koska kesti varata päälle ja muutenkaan ei aivan älyttömiä kipuja tuntunut olevan.

Vieläkin, tätä kirjoittaessa, polvi kyllä muistuttaa olemassaolostaan. Vääntöä se ei kestä yhtään ja muutenkaan ei se aivan ole käyttökelpoinen, joten liikkuminen on syytä rajoittaa minimiin, kunnes polvipoloinen on taas entisensä. Samoin tietysti kankku ja reisi saivat tällistä oman osansa, joten yleistä kipua on siis siellä sun täällä. Pieni mustelmakin koristaa jenkkakahvaa.

Tulipa sekin sitten kokeiltua. Onneksi tulossa ovat nämä pyhät, jolloin saa luvan perästä vetää relaa.

Eli tällä puheella katoan viettämään sitä paljon puhuttua ajankohtaisjuhlaa tavallani, viettäkää tekin itse kukin missä ja miten haluatte.

Me palaamma taas tälle kanavalle lähempänä vuodenvaihdetta uusin kuulumisin, toivottavasti.

EDIT: Kuvasta selvisi tai pikemminkin varmistui sekin, miksi kylkiluut olivat edellisen lankeamisen jäljiltä vielä(kin) kipeät: kolme kylkiluuta (3. - 5.) murtunut.. Ei ihme siis..

EDITEDIT: Aamukampa on tehty jo: seuraava hoito onkin viikon päästä jo, että meikätyttö aikoo kyllä ottaa joulusta kaiken irti ja mussutella herkkuja oikein niin kovasti että..